Vaikka en suoranaisesti tunnusta, niin juuri noilla pienillä retkillä olen saattanut väliaikaisesti harhautua, saattanut saapunut metsän pimentoon. Ja juuri niillä hetkillä jalkojen juurella kasvaa tolkuttomat määrät juuri niitä sieniä, joita muutkin retken jäsenet haluaisivat löytää. Puhelimen akku on tietenkin lopussa ja kompassi sen toisen takin taskussa tai auton hansikaslokerossa. Huutaa voi vapaasti, mutta mekastusta ei kuule muut kuin lähistöllä ihmettelevä palokärki.
Olen jälleen eksymisen ja löytämisen lähteillä. Jos nyt kuvitellaan, että kalaretki lipsahtaa pikkuisen pitkäksi etelä-Amerikan rannikolla ja se paras riutta on muutaman tuhannen merimailin päässä oletetusta, niin millä ihmeellä siitä voisi viestiä kalakavereille 1400-luvulla ? Paikallisen riutan ja saaren asukkaat puhuvat täysin käsittämätöntä kieltä, apuja sieltäkään suunnalta on vaikea saada. Pitäisikö reissata takaisin ? Minnepäin ? Eksyneenä kun on vähän vaikea palata.
Eräänä syksyisenä aamuna, kun naapurini ei ollut paikalla, lähdin soutamaan kohti mielen legendaarista ottipaikkaa. Aamun usva väistyi, niemi ja saari jäivät jo kaukaisuuteen, etsin jotain merkkiä minne pitäisi pysähtyä. Hetken päästä lahden keskellä kasvoi odottamattomasti yksinäinen paju pienellä karikolla. Olin perillä.
Etelä-Amerikassa eksyneitten kalastajien kohtaloa arvaillaan. Oliko meri niellyt heidät ? Oliko lautta hajonnut ? Huoli kasvaa, tulisiko etsiä miehiä kerrotulta reitiltä? Kuluu vuosia. Miehistön kohtalo puhuttaa. Olisivatko he löytäneet jotain parempaa ? Rantaan ajautuu silloin tällöin outoja esineitä ja kasveja. Voisiko olla niin, että aavan takana onkin paratiisi merihirviöiden sijaan.
Tarinat polveilevat pitkään synkistä hirmuteoista lähes jumalallisiin mielikuviin. Eräänä päivänä työnnetään samalta rannikolta hieman suurempi, paremmin varusteltu lautta vesille. Kaksi perhekuntaa uskoo unelmiin.